Julkaistu Jälkiviisaat-lehden numerossa 2/2005
Eräänä kevättalven päivänä, kun lähdin hakemaan postiani postilaatikolta, nuorempi koirani Wappu halusi mukaani. Etsijäkoira Wandaa ei kiinnostanut lähteä mukaan vaan se jäi mieluummin sängyn päälle löhöilemään.
Pihan poikki palatessani huomasin, että joku oli pudottanut pihakäytävälle naisten baskerin. Kenenkähän se voisi olla? Asumme isossa taloyhtiössä, jossa on paljon asukkaita, joten mahdollisuuksia riitti. Hetken mielijohteesta ojensin hatun Wapun haisteltavaksi ja sanoin "etsi". Vaikka en ollut etsimistä Wapun kanssa vielä paljoa treenannutkaan, se hämmästyksekseni laittoi kuononsa maahan ja lähti etenemään lumista pihakäytävää pitkin. Wappu vei minut taloyhtiön grillipaikalle, jossa näkyi lumessa jalanjälkiä. Hetkisen maata haisteltuaan se keskittyi niin tarkasti grillin haisteluun, että menetin toivoni. "Äh, et sinä osaa", tuhahdin Wapulle ja vein sen takaisin kotiin.
Kotona Wanda silmäili meitä laiskan näköisenä, mutta kun huikkasin sille eteisestä "Tule Wanda, sulle on tehtävä!" se hyppäsi sängyltä alas kuin sähköiskun saaneena. Wanda arvasi, että jotain kivaa oli tiedossa.
Menimme Wandan kanssa hatun löytöpaikalle ja toistin samat kuviot kuin Wapun kanssa. Hämmästyksekseni myös Wanda vei minut grillipaikalle ja hetken lumista maata nuuhkittuaan se keskittyi grillin haisteluun. (Nykyään jo käsitän, että koirani eivät kerta kaikkiaan pysty ohittamaan grillipaikkaa ilman grillin perusteellista tarkastamista - myös talvella!). Grillipaikalta Wanda eteni kuono maassa rinnettä alas taloyhtiön postilaatikoille. Sitten se kiersi rakennuksen, jonka seinässä postilaatikot ovat saapuen yläpihalle, jossa on lasten leikkipaikka. Siitä se jatkoi takaisin kohti grillipaikkaa, mutta kaarsikin viereisen talon pihalle ja pysähtyi siihen.
Olisikohan omistaja tässä talossa, mietin ja päätin mennä kysymään. Ennen ovikellon soittoa kysyin vielä Wandalta: "Oletko varma, että se on tämän talon asukas?". Wanda tuijotti minua topakasti takaisin. Soitin ovikelloa – mutta pettymykseksemme ketään ei ollut kotona. Jätimme baskerin löytöpaikalle puun oksaan roikkumaan. Illalla hattu oli hävinnyt, joten omistaja oli löytynyt. Jäin odottamaan uteliaana, kuka paljastuisi sen omistajaksi.
Viikon kuluttua etsinnän tulos ratkesi. Eräänä aamuna näin erään pihan perheenäideistä kiiruhtavan ulkona tuo hattu päässään. Ja kuinka ollakaan, hän asuu juuri siinä talossa, jonka ovikelloa kävimme soittamassa. Jälkeenpäin ajateltuna Wandan kulkureitti oli täysin looginen: perheenäidillä on pienet lapset, joten hän oli nähtävästi ulkoillut lastensa kanssa läheisen grillipaikan luona. Sitten he olivat hakeneet postin, menneet lasten leikkipihalle ja sieltä kotiinsa.
Olin Wandan suoritukseen tyytyväinen, mutta se jäi harmittamaan, etten uskonut Wappua!